18.10.2009 - Keskisuomalainen
Tomi Tuomaala
Vastavoima-teatterin Reinoa torstaina katsoessa tuli jotenkin omituinen olo. Aluksi ajattelin, että syy oli esityspaikan, Teatteri Miilun, lämpötila.
Kun istuu noin 10-asteisessa salissa kaksi tuntia, saattaa ruumiinlämpö laskea sikäli alas, että aivot kehittävät pelastukseksi kepeän euforisen tunnelman, jossa todellisuus muuttuu unenomaiseksi.
JÄLKEENPÄIN olen miettinyt vaihtoehtoisia selityksiä. Saattoi käydä niinkin, että torstaina tuli vain nähtyä harvinaislaatuinen teatteriesitys.
Ensinnäkin oli vaikea käsittää, mistä näyttelijät aina lavalle tupsahtivat.
Tupsahtaa on kyllä väärä sana. Pikemminkin näyttelijät tuntuivat jotenkin aaveenomaisesti liukuvan lavalle.
Silloinkin kun he ryntäsivät.
SIIRTYMÄT OLIVAT taianomaisia. Kohtaukset vaihtuivat toisiksi keskimäärin ihmeellisen sulavasti. Usein kohtaukset lomittuivat.
Tila ikäänkuin kadotti rajoituksensa. Se voi olla yksi tai yhtä aikaa monta. Tämä taisi olla usein mainittua teatterin taikaa.
Vastakohtana voisi mainita monien vähemmän onnistuneiden produktioiden taiattomat vaihdot.
Sellaiset, että lyödäänpä valot pois, ja sitten näyttelijät kolistelevat pimeässä siirtelemässä lavasteita pari minuuttia. Kuuluu ähinää ja kolinaa ja yksi vaimea aiperkele. Ja sitten alkaa taas.
VASTAVOIMAN REINON pohjalla sykkii Jukka-Pekka Palviaisen romaanin erinomainen teksti. Ykköskiitoksen kohde taitaa kuitenkin olla tekstin dramatisoinut ja esityksen ohjannut Mirka Seppänen.
Vastavoima-teatterin kantava voima on tehnyt virtuoottista työtä. Vaikutelma on, että Seppänen ja työryhmä ovat olleet liikkeellä hyvin avoimin mielin. Niin vapaasti ja inspiroituneesti sisältö ja muoto ovat lyöneet käsipäivää.
Lopputulos on kuin huippuluokan urheilusuoritus: pakoton, puristamaton, rento. Siinä on hyvä groove.
REINOA ESITETÄÄN vielä. Kuuma vinkki katsomaan meneville: välihousut jalkaan.
